Tieto kuolemasta

Se oli tuiki tavallinen, harmaa loppusyksyn päivä. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, mitä olin tekemässä, kun puhelin yllättäen soi. Soittaja oli siskoni. Epämiellyttävä tunne iski kuin salama. Se oli tuttu kaukaisesta lapsuudesta, kun peläten odotin aikuisten reaktiota johonkin tekemääni kolttoseen tai vaikka vain siihen, että olin kömpelyyttäni tiputtanut juomalasin lattialle. Mitähän minä olin tällä kertaa tehnyt väärin? Kohta kuulisin kunniani. Tai sitten hän oli jotain palvelusta vailla. 

Yllätyksekseni puhelimesta kuului itkua. Veli?! Veljelleni oli täytynyt tapahtua jotain! 
- Mari... (itkua) Iskä on kuollut... 

Minun oli istuttava alas. Tuntui kuin kaikki voimani olisivat kadonneet. En tiedä kuinka kauan siinä meni. Tuijotin vain eteeni. Nyt se päivä oli sitten tullut. Tänään, tästä päivästä eteenpäin kuuluisin niihin, jotka ovat menettäneet toisen tai molemmat vanhempansa. 

Ajoin parinkymmenen kilometrin matkan lähimpään sairaalaan, jonne isäni oli siirretty tervehtymään mökkireissulla (Riihelä) saamastaan sairaskohtauksesta. 

Olin edellisellä viikolla törmännyt apteekissa äitiini ja olimme jutelleet isän voinnista. Äitini mukaan isän oli määrä kotiutua jo seuraavalla viikolla. Niinpä en ollut erityisen huolissani, sillä olihan isäni aina ennenkin selvinnyt hengissä.

Sydän oli taas reistaillut mutta isä oli vahva, oli aina ollut. Kotona meillä oli mustavalkokuva, jossa hän kannattelee olkapäällään aikuista siskoaan ja muistan elävästi, kuinka isä poimi tienpenkasta suuren kiven ja hykerrellen kantoi sen kotipihaamme - kainalossaan! Kivi oli luultavasti kuulunut erään, jo 70-luvun alussa puretun rakennuksen kivijalkaan ja minä tahdoin sen kotipihamme koristeeksi. Isäni oli huvittuneena seurannut kauempaa, kuinka me yhdessä äitini ja naapurin rouvan kanssa yritimme kammeta kyseistä kiveä kottikärryihin siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Isäni, kuten myös veljeni Juha olivat vahvoja miehiä. Ja isäni oli sairauksistaan huolimatta edelleen elämänhaluinen. Hänellä oli laaja tuttavapiiri ja aina jokin askare tai projekti meneillään. 

Miten siis oli ylipäätään mahdollista, että isä saattoi kuolla, ja vieläpä sairaalassa ollessaan?!!

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

NARSISTIN HAMPAISSA

"'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi'. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat." (Jeesuksen  sanat lainoppineelle) Syitä tälle blogille on ainakin kaksi: Ensimmäinen on kuulluksi tulemisen tarve, sillä kaikkien näiden vuosien aikana vain harva on ollut halukas kuuntelemaan, mitä minulla on sanottavaa ja vielä harvempi on uskonut kuulemaansa. Enkäpä persoonassani on jotain sellaista, mikä luo epärehellisen vaikutelman. Toinen, painavampi syy on se, että tarinallani on jo kertoja. Kenties useita! He ovat niitä suvun ja tuttavapiirin juoruämmiä, juoruakkoja, juorukelloja. Kieleviä  eukkoja, jotka innokkaasti levittävät toisten henkilökohtaisiin asioihin liittyviä juoruja, huhuja, puolitotuuksia ja suoranaisia valheita tarkoituksenaan mustamaalata, josku...
Lue lisää

"Soittakaa poliisit!"

Palatessani kotiin olin jokseenkin järkyttynyt. Isäni kuolemasta ei ollut viikkoakaan, kun siskoni oli jo kahdesti menettänyt malttinsa. "Menettää malttinsa" on kyllä aikamoinen understatement. Sana "raivokohtaus" kuvasi hänen käytöstään huomattavasti paremmin.  Tosin eipä tässä oltu ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Riitta oli aiemminkin käynyt minuun käsiksi mutta olin jo ennättänyt kuvitella hänen kenties hieman sivistyneen ja pelkäävän tekojensa seurauksia edes sen verran, että fyysisen väkivallan sijaan hän tyytyisi pelkkään huoritteluun sekä tarkkaan analyysiin kohteensa henkilöhistoriasta, ulkonäöstä ja luonteenpiirteistä.  Meillä oli ikäeroa reilu kymmenen vuotta. Riitta oli siis pitkälti yli kolmekymppinen. Mietin, olinko aiemmin nähnyt yhdenkään hänen ikäisensä naisihmisen riehuvan tuolla tavalla. Vietin varhaislapsuuteni äidinäidin talossa ja meillä kävi paljon sukulaisia ja tuttavia. Se, että esimerkiksi joku tädeistäni olisi meillä käydessään hyökänny...
Lue lisää

Lapsuus

Varhaislapsuuteni oli tähänastisen elämäni onnellisinta aikaa. Asuimme suurta omakotitaloa keskustan ulkopuolella yhdessä isoäitini kanssa. Taloa ympäröi 2000 neliöinen vehreä puutarha kasvimaineen ja hedelmätarhoineen.  Oi, niitä huolettomia lapsuuden päiviä! Nuo kesät tuntuvat kestäneen ikuisuuden. Kaikkialla leijaili pionin kukkien, syreenin, jasmikkeen ja hedelmätarhaan levinneiden illakoiden huumava tuoksu. Muistan, kuinka näpersin ahomansikoita timotein varteen ja kuinka tulimme veljieni kanssa sairaiksi liiasta vadelmien ja puutarhamansikoiden syömisestä. Meillä oli aina jotain kivaa tekemistä joko keskenämme tai yhdessä naapurin lasten kanssa.  Talossa kävi paljon sukulaisia ja tuttavia kyläilemässä. Mummi laittoi karjalaisia perinneherkkuja ja maailman parasta piimäkakkua. Hän käytti lähes yksinomaan leninkejä, joiden suojaksi kietaisi kotioloissa vaaleanpunaisen esiliinan. Sapattina tai muina juhlapäivinä hän saattoi koristaa vaatetustaan kultaisella rintakorulla. Mu...
Lue lisää