Lapsuus

Varhaislapsuuteni oli tähänastisen elämäni onnellisinta aikaa. Asuimme suurta omakotitaloa keskustan ulkopuolella yhdessä isoäitini kanssa. Taloa ympäröi 2000 neliöinen vehreä puutarha kasvimaineen ja hedelmätarhoineen. 

Oi, niitä huolettomia lapsuuden päiviä! Nuo kesät tuntuvat kestäneen ikuisuuden. Kaikkialla leijaili pionin kukkien, syreenin, jasmikkeen ja hedelmätarhaan levinneiden illakoiden huumava tuoksu. Muistan, kuinka näpersin ahomansikoita timotein varteen ja kuinka tulimme veljieni kanssa sairaiksi liiasta vadelmien ja puutarhamansikoiden syömisestä. Meillä oli aina jotain kivaa tekemistä joko keskenämme tai yhdessä naapurin lasten kanssa. 

Talossa kävi paljon sukulaisia ja tuttavia kyläilemässä. Mummi laittoi karjalaisia perinneherkkuja ja maailman parasta piimäkakkua. Hän käytti lähes yksinomaan leninkejä, joiden suojaksi kietaisi kotioloissa vaaleanpunaisen esiliinan. Sapattina tai muina juhlapäivinä hän saattoi koristaa vaatetustaan kultaisella rintakorulla. Mummilla oli valkeat, lähestulkoon hartioille ylettyvät hiukset, jotka hän kampasi Suaven avulla wet look -tyylisesti taaksepäin. Toisinaan hän kietoi hiustensa suojaksi ruudullisen tai kukikkaan huivin.

Livahdin usein mummin luo alakertaan. Istuin pitkät tovit ruokapöydän ääressä seuraamassa hänen askareitaan. Suuren pöydän alle saattoi myös tarvittaessa piiloutua, mikäli oli päässyt pakoon Koivuniemen herraa tai halusi muuten vain olla omissa oloissaan. Mummi ei koskaan paljastanut piilopaikkaani kenellekään. Voi sanoa, että tuo sinnikäs karjalaisnainen oli kallioni: turvallinen aikuinen silloin, kun omat vanhempani eivät ehtineet, jaksaneet tai muuten kyenneet olemaan läsnä. Sitten Luoja, kohtalo, sattuma, vetovoiman laki tms. päätti, ettei makeaa mahan täydeltä, ja otti isoäidin pois. 

Joitakin aikoja ennen mummin kuolemaa vanhempani alkoivat suunnitella muuttoa. Nykyään ymmärrän heidän päätöstään muuttaa muualle talosta, josta he omistivat vain murto-osan. Isäni huolehti talon, sen pihan ja kasvimaiden hoidosta raskaan päivätyönsä ohella. Päätösvalta ja omistusoikeus olivat kuitenkin hänen anopillaan ja appiukon perikunnalla. Saattoipa olla niinkin, että asumisemme mummolan yläkerrassa hiersi joitain äidin puolen sukulaisia. Niinpä vanhempani ostivat lähistöltä tyhjän tontin, jolle isäni rakensi hiellä ja vaivalla talon. (Se oli sitä aikaa, kun ihmisillä oli tapana avioitua, hankkia jälkikasvua ja rakentaa perheelle koti - ja vielä nuorella iällä. Nykyään kolmikymppiset rakentavat uraa ja ovat hankkimassa ehkä ensimmäistä lemmikkiänsä.)

Elämäni mullistui siis perinpohjaisesti: Aloitin peruskoulun ja pitkän urani koulukiusattuna. Muutimme uuteen kotiin. Pian muuttomme jälkeen mummi kuoli. Äitini löysi hänet elottomana vuoteelta makaamasta. Keittiössä odotti juomaton aamukahvi.

"Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,

yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.

Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."

V. A. Koskenniemi: Elegioja (1917)