NARSISTIN HAMPAISSA

Kun isän kuolemasta oli kulunut vajaa viikko, tulin ehdottaneeksi, että kokoontuisimme kaikki äidin luo keskustelemaan hautajaisiin liittyvistä asioista. Arkun mallia ei oltu vielä päätetty, eikä itse asiassa mitään muutakaan, ja aloin olla huolissani hautajaisjärjestelyjen sujumisesta. Pelkäsin, että kaikki jäisi taas viime tippaan. Kun saavuin entiseen lapsuuskotiini, olivat molemmat veljeni jo paikalla. Juha itse asiassa asui vanhemmilla. Hän oli muuttanut muutamaa vuotta aiemmin takaisin isän ja äidin luo tarkoituksenaan jeesailla ikääntyviä vanhempiamme omakotitalon hoidossa. Samalla hän säästäisi rahaa kyseisen talon ostoon sitten joskus, kun vanhemmista aika jättäisi.  Muuttopäätökseen olivat varmasti vaikuttaneet osaltaan myös Juhan asunnossa tapahtunut ystävän kuolema sekä Juhan auton herättämä kateus. Kaupungin vuokrataloalueella ei näet joka jannulla ollut varaa ostaa E-sarjan Mercedes-Benziä - käteisellä. Mutta Juha olikin menestyvä yrittäjä ja sai jo viimein nauttia työnsä

Se oli sitä aikaa, kun  naapurustomme rouvista miltei  jokainen oli siunatussa tilassa.  Niinpä mekin  saimme veljieni kanssa pikkusiskon ja isä yhden suun lisää ruokittavaksi.  Olin toisella kymmenellä, kun siskoni Riitta syntyi. Äitini oli jo pitkälti yli neljänkymmenen. Hän oli heti synnyttyäni ryhtynyt kotiäidiksi työskennellen samalla perhepäivähoitajana. Uudessa omakotitalossa riitti puuhaa ja neljän lapsen kanssa kaunosielulla äidillämme oli kädet enemmän kuin täynnä. Siihen päälle vielä hoitolapset.  Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kotona oli ajoittain melko rauhatonta. Veljeni Timo ja Juha nahistelivat vähän väliä joko keskenään tai minun kanssani. En tiennyt tuolloin, mikä Timoa vaivasi. Hän tuntui olevan osallisena lähestulkoon kaikissa riidoissa ja nujakoissa mutta kuin ihmeen kaupalla välttyvän rangaistuksilta. En muista varsinaisesti vihanneeni häntä mutta välimme olivat vähintäänkin viileät. Timolle minä olin noita. Voi sanoa, että toisten arvostaminen ja kunnio

Varhaislapsuuteni oli tähänastisen elämäni onnellisinta aikaa. Asuimme suurta omakotitaloa keskustan ulkopuolella yhdessä isoäitini kanssa. Taloa ympäröi 2000 neliöinen vehreä puutarha kasvimaineen ja hedelmätarhoineen.  Oi, niitä huolettomia lapsuuden päiviä! Nuo kesät tuntuvat kestäneen ikuisuuden. Kaikkialla leijaili pionin kukkien, syreenin, jasmikkeen ja hedelmätarhaan levinneiden illakoiden huumava tuoksu. Muistan, kuinka näpersin ahomansikoita timotein varteen ja kuinka tulimme veljieni kanssa sairaiksi liiasta vadelmien ja puutarhamansikoiden syömisestä. Meillä oli aina jotain kivaa tekemistä joko keskenämme tai yhdessä naapurin lasten kanssa.  Talossa kävi paljon sukulaisia ja tuttavia kyläilemässä. Mummi laittoi karjalaisia perinneherkkuja ja maailman parasta piimäkakkua. Hän käytti lähes yksinomaan leninkejä, joiden suojaksi kietaisi kotioloissa vaaleanpunaisen esiliinan. Sapattina tai muina juhlapäivinä hän saattoi koristaa vaatetustaan kultaisella rintakorulla. Mummilla ol

Minun ja siskoni väliset riidat ovat jatkuneet jo lähes kaksi vuosikymmentä. Toki tuohon ajanjaksoon mahtuu myös aikoja, jolloin vierailimme toistemme luona, olimme ns. väleissä, kuten esimerkiksi silloin, kun hän asui yhdessä miesystävänsä Jaakon kanssa.  He saattoivat pistäytyä luokseni alkuillasta ja häipyä sitten yöksi yhteiseen kotiinsa. Meillä oli yllättävän hauskaa. Muistan esimerkiksi sen, kuinka hioimme tikanheiton sääntöjä. Kierroksen häviäjä , joskus varmaan voittajakin, joutui ottamaan ryypyn kirkasta. Kisat huipentuivat lähes  poikkeuksetta ankaraan tuiskeeseen, erityisesti allekirjoittaneen kohdalla, jolloin jopa naapurit saattoivat kuulla pari valittua sanaa. (Olin lapsena huomattavasti parempi tikanheitossa tai sitten se oli sitä aloittelijan tuuria.) Teimme porukalla retkiä mm. Porkkalaan ja Korkeasaareen. Eläintarhan reissu tosin päättyi siihen, kun siskoni veti yllättäen herneet nenään ja katosi. Etsimme ja odottelimme häntä pitkään, muistaakseni toista tuntia, kunne

Istuin terveyskeskuksen odotushuoneessa isän kuolemaa seuranneena päivänä. Tuntui, että tarvitsin jonkun, jolle jutella tästä kaikesta. Olin pari vuotta aiemmin menettänyt erään minulle hyvin läheisen ihmisen, jonka olin tuntenut koko elämäni. Siihen päälle oli tullut vielä rakkaan koirani kuolema, oma sairastuminen, ja olin tuskin selvinnyt näistä, kun jo isäni kuoli. Mielessä pyöri myös siskoni käytös. Olin vain pyytänyt häntä pesemään kädet sairaalassa käynnin jäljiltä. Mielestäni hänen purkauksensa ei ollut missään suhteessa tekemääni "rikokseen" ja mittani alkoi pikkuhiljaa täyttyä.  Mieleeni  muistui eräskin tapaus, josta oli jo pitkälti toistakymmentä vuotta aikaa.  Tarvitsin tuolloin muutamia  valokopioita. En kuollaksenikaan  muista, mitä tarkoitusta varten mutta koska en omistanut kopiokonetta, pyysin siskoltani puhelimessa, josko voisin käydä hänen luonaan pikaisesti ottamassa muutaman kopion. Se sopi hänelle ja sovimme tapaamisen vielä samalle päivälle.  Kun menin

Isäni Matti oli seurallinen, oikea  ekstrovertti. Hän  piti tiiviisti yhteyttä mm. omiin sisaruksiinsa. Tauno-veli oli ollut erityisen läheinen. Ja juttuahan isällä riitti, olipa sitten juttukaverina sukulainen, naapuri tai vaikka vain joku häppeen katteita (alushousut) kaupitteleva puhelinmyyjä. Hänellä oli tapana hauskuuttaa kuulijoitaan milloin milläkin tarinalla, savolaisella huumorilla ja liioittelulla höystettynä.  Isä oli pidetty. Muistan, kuinka hän vuosia sitten joutui terveyskeskuksen  vuodeosastolle. (Sinne päätyvät ne, jotka eivät selviä kotona mutta joita ei jostain syystä huolita sairaalaan.) Samaan aikaan sairastui myös perhetuttavamme Veijo, joka oli tehnyt pitkän uran Helsingissä poliisin väkivaltarikosyksikössä. Kun Veijo sitten kuuli isäni olevan samalla osastolla, hän pyysi terveyskeskuksen henkilökunnalta siirtoa isän huoneeseen. (Veijo kuoli pian tämän jälkeen.) Isän tämänkertainen sairaalareissu oli kestänyt muutaman viikon. Hänet oli aiemmin päivällä siirretty v