Kohtele kuolleita kunnioituksella

Isäni Matti oli seurallinen, oikea ekstrovertti. Hän piti tiiviisti yhteyttä mm. omiin sisaruksiinsa. Tauno-veli oli ollut erityisen läheinen. Ja juttuahan isällä riitti, olipa sitten juttukaverina sukulainen, naapuri tai vaikka vain joku häppeen katteita (alushousut) kaupitteleva puhelinmyyjä. Hänellä oli tapana hauskuuttaa kuulijoitaan milloin milläkin tarinalla, savolaisella huumorilla ja liioittelulla höystettynä. 

Isä oli pidetty. Muistan, kuinka hän vuosia sitten joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle. (Sinne päätyvät ne, jotka eivät selviä kotona mutta joita ei jostain syystä huolita sairaalaan.) Samaan aikaan sairastui myös perhetuttavamme Veijo, joka oli tehnyt pitkän uran Helsingissä poliisin väkivaltarikosyksikössä. Kun Veijo sitten kuuli isäni olevan samalla osastolla, hän pyysi terveyskeskuksen henkilökunnalta siirtoa isän huoneeseen. (Veijo kuoli pian tämän jälkeen.)

Isän tämänkertainen sairaalareissu oli kestänyt muutaman viikon. Hänet oli aiemmin päivällä siirretty vuodeosastolta tehostetun valvonnan yksikköön hengitysvaikeuksien vuoksi. Huone oli pitkä ja kapea, ja siinä oli rivi toisistaan verhoin eristettyjä sairaalavuoteita. Isä makasi yhdellä vuoteista, kädet rinnan päälle aseteltuina. Sideharso kiersi leuan alta päälaelle. Kasvoilla oli levollinen ilme. Aivan kuin hän olisi vain nukkunut.

Huoneessa oli äitini ja siskoni lisäksi hoitaja sekä muutamia potilaita. Siskoni kasvot olivat itkemisestä punakat ja turvoksissa. Äitini kulki rauhattomasti isän vuoteen ja vessan väliä. He olivat tulleet tervehtimään isää. Muille ei oltu asiasta kerrottu, sillä visiitti oli salaisuus niin kuin niin moni muukin asia. Tullessaan he olivat pistäytyneet sairaalan kahvioon nauttimaan virvokkeita. Sillä aikaa isä oli kuollut. Alcatel-merkkinen mummopuhelin oli tipahtanut kädestä kesken puhelun. Linjan toisessa päässä ollut tätini oli kuullut, kuinka isän elintoimintoja seuraavat laitteet alkoivat hälyttää. Pian sen jälkeen puhelu oli katkennut.

Kysyin potilaita valvovalta hoitajalta isän kuolemasta. Miten oli mahdollista, että ihminen kuolee kaikkien näiden monitorien ja aparaattien keskellä sairaalassa, jonne hänet viedään nimenomaan sen takia, ettei hän kuolisi? Kaiken lisäksi isän oli jo määrä päästä seuraavalla viikolla kotiin. Hoitajan mukaan isä oli kuollut yllättäen kesken puhelun. Elvytystä ei ollut kuitenkaan aloitettu, sillä isälle oli jo aikoja sitten määrätty elvytyskielto (DNR).

Tieto elvytyskiellosta tuli täytenä yllätyksenä. Isäni ei ollut sanallakaan vihjannut, että loppu olisi näin lähellä. Hän oli koko edeltäneen kevään ja kesän tehnyt innokkaasti pihatöitä, hoitanut apteekki- ja kauppa-asiat yms. yhdessä äidin kanssa. Juuri ostettua lapsuuskotiakin oli määrä laittaa kuntoon. Niin, ja vene maalata. Hänellä oli tarkat suunnitelmat Riihelän varalle: vanhan ulkosaunan pukuhuoneen lattia piti vaihtaa ja muuri korjata, halkoliiterin lattia kattaa ja vaarallinen luonnonkivistä ladottu kaivo täyttää. Isä ja veljeni Juha saisivat kyllä kaiken tehtyä. Kivenheiton päässä asuva serkku voisi kenties auttaa raskaissa konetöissä. Näytti siltä, ettei isä ollut ollut tietoinen omasta tilastaan, saati sitten elvytyskiellosta. Lähiomaisia ei ainakaan oltu informoitu. 

Minun jälkeeni paikalle saapui veljeni Juha. Hän oli pitkä ja raamikas mies: lähes kaksimetrinen. Ominaisuuksia, joita hänen ammatissaan tarvittiin. Nyt hän istui kumarassa, ilmeettömänä isän vuoteen vierellä sanoen tuskin sanakaan. 

Juha ei viipynyt pitkään. Lähtiessään hän otti joitain isälle kuuluneita tavaroita mukaansa. Olin huolissani hänestä, sillä en oikein saanut selvää hänen mielentilastaan. Toivottavasti veljeni pääsisi turvallisesti kotiin. Oli jo niin pimeääkin.

Hoitaja toi papereita allekirjoitettavaksi. Isän lompakot olivat olleet sairaalan toimistossa säilössä. Käteistä niissä oli kaikkiaan yli 2200 euroa. Kuittasin yhdessä hoitajan kanssa lasketut rahat vastaanotetuiksi, minkä jälkeen siskoni tunki lompakot äidin olkalaukkuun. Ne oli määrä laittaa kotona isän kaappiin lukkojen taa. Hyvä, että isällä oli rahaa edes tuon verran. Niillä maksettaisiin sairaalalaskuja, kenties hautajaisia. 

Siskoni alkoi käydä läpi loppuja tavaroita, joita olikin tavallista enemmän, sillä olihan isä viety Riihelästä suoraan sairaalaan. Sisko pyöritteli käsissään tavaroiden joukossa ollutta virtsapulloa kuin pohtien, olisiko sillä jotain tunnearvoa vai jättäisikö sen kylmästi sairaalaan. Olin vahvasti sitä mieltä, että sorsa sai jäädä - tosin olisimmehan voineet perinnönjaossa kinastella sen omistajuudesta.

Lähtiessä silitin isän hiuksia ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Tein sen kuin salaa. Kenties hän näki, sai tietää muttei pahastunut. Kosketin kättä varovasti. Kämmenten iho tuntui karhealta. Kädet eivät olleet minkään jonninjoutavan toimistorotan vaan niillä oli tehty raskasta työtä. Yhtäkkiä tajusin, etten tullut koskaan kysyneeksi isältä, kiusattiinko häntä työpaikoilla. Meillä ei ollut tapana puhua tunteista tai käsitellä sellaisia asioita kuin kiusaaminen. Nyt se oli myöhäistä. Pidin hetken kädestä kiinni. Käsi tuntui viileältä. Ei hyvästi vaan näkemiin isä! Niin paljon jäi kysymättä. 

Kävelimme äidin kanssa kohti hissiä siskoni jäädessä yksikön ovelle. Kuulin kuinka hän pyysi hoitajaa kohtelemaan isää kauniisti, kunnioituksella. Suuntasimme vessan kautta pääoville ja autoon, jossa istuimme ääneti omiin ajatuksiimme hautautuneina. Äitini ei muutenkaan ollut kovin suulas, saati nyt. Hän oli jo iäkäs, pitkälti yli seitsemänkymmentä. Saatoin vain kuvitella, miltä hänestä tuntui. 

Kotvasen kuluttua äitiäni alkoi paleltaa kylmässä autossa. Olimme kaiken lisäksi pääovien edessä takseille varatulla alueella. Niinpä päätin lähteä etsimään siskoani. Kävisin samalla vielä kertaalleen vessassa. Hänet löydettyäni kysyin, oliko hänelläkin asiaa vessaan. Sain kieltävän vastauksen. Äänessä oli ärtymystä, halveksuntaa. 

- Pesisitkö sitten edes kätesi? Sairaalan jäljiltä ja muutenkin... 

- En pese! 

Kävimme vessassa. En kuitenkaan muista siitä muuta kuin kireän tunnelman ja että siskoni kysyi ivallisella äänellä, olinko tullut vahtimaan häntä.

Autolle palatessamme siskoni tempaisi oikeanpuoleisen etuoven auki ja sanoi äidille:

- Nyt ulos sieltä!

Etupenkillä istunut äitini hämmästyi.

- Mitä? Eikös meidän pitänyt mennä tällä kyydillä?

- Mä en tule Marin kyydillä! Tuo saatanan ämmä rupes mulle ryppyilemään!

- Mitä nyt taas on tapahtunut?

- Ulos sieltä! Me otetaan taksi. Nyt ulos sieltä, saatana! Tuo vitun kusipää ämmä käski mut peseen käsiä, vaikka mä olen koskenut niillä vain mun kuolleeseen isään!

- Voi, kyllä tää elämä on yhtä helvettiä! Te saatte tappelun aikaiseksi mistä vaan.

Äiti avasi turvavyön ja alkoi kammeta itseään ulos autosta. Ennen kuin ovi paiskautui kiinni, huusin siskolleni:  

- Kai sä nyt jonain päivänä joudut kätesi pesemään!

Lähdin ajamaan yksin kohti kotia. Oli pimeää. Minulla oli jotenkin irrallinen olo. Päätä jomotti. Mieleen tuli ajatus eteeni loikkaavasta hirvestä. Ei kai siitä niin suurta vahinkoa tulisi, vaikka tämä kaikki loppuisikin tähän. Painoin kaasua. Ei, kuka sitten hoitaisi koiraani? 

Pidemmillä suorilla saatoin nähdä peruutuspeilistä kaukana perässä tulevan taksin ajovalot. Niinpä, tämä oli taas ihan normaali kohtaaminen siskon kanssa. Onneksi näitä oli harvoin. Yleensä kului useita kuukausia, välillä vuosikin, ettemme nähneet tai olleet muutenkaan missään tekemisissä. Se oli erinomainen järjestely, jota oli selvästikin syytä jatkaa.