"Soittakaa poliisit!"

Palatessani kotiin olin jokseenkin järkyttynyt. Isäni kuolemasta ei ollut viikkoakaan, kun siskoni oli jo kahdesti menettänyt malttinsa. "Menettää malttinsa" on kyllä aikamoinen understatement. Sana "raivokohtaus" kuvasi hänen käytöstään huomattavasti paremmin. 

Tosin eipä tässä oltu ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Riitta oli aiemminkin käynyt minuun käsiksi mutta olin jo ennättänyt kuvitella hänen kenties hieman sivistyneen ja pelkäävän tekojensa seurauksia edes sen verran, että fyysisen väkivallan sijaan hän tyytyisi pelkkään huoritteluun sekä tarkkaan analyysiin kohteensa henkilöhistoriasta, ulkonäöstä ja luonteenpiirteistä. 

Meillä oli ikäeroa reilu kymmenen vuotta. Riitta oli siis pitkälti yli kolmekymppinen. Mietin, olinko aiemmin nähnyt yhdenkään hänen ikäisensä naisihmisen riehuvan tuolla tavalla. Vietin varhaislapsuuteni äidinäidin talossa ja meillä kävi paljon sukulaisia ja tuttavia. Se, että esimerkiksi joku tädeistäni olisi meillä käydessään hyökännyt äitini kimppuun viskoen tätä kaikilla mahdollisilla käsiinsä osuneilla esineillä, oli täysin utopistinen ajatus. 

Mutta Riitta oli tottunut hallitsemaan lähipiiriään pelolla. Tämä sama kuvio oli toistunut hänen lapsuudestaan asti. Hän sai tahtonsa läpi joko hyvällä tai pahalla. Koko perhe oli tanssinut hänen pillinsä mukaan niin kauan kuin muistan ja nelikymppisenä aloin olla helvetin kyllästynyt niiaamaan pahnanpohjimmaisen edessä. Millä helvetin oikeudella vähimmällä elämänkokemuksella varustettu, kovaääninen, itsekeskeinen ja häikäilemätön villi-ihminen sai päättää kaikkien muiden asioista?!! 

Vähintäänkin yhtä paljon minua loukkasi äitini käytös. Riitan riehuessa äidilläni oli tapana sulkea silmät ja työntää sormet korviin - kirjaimellisesti. Niin kävi nytkin ja mekastuksen voimistuessa hän alkoi huutaen toistaa sanoja "soittakaa poliisit, soittakaa poliisit". Suojanani seisonut Juha yritti rauhoitella äitiä. 

- Miksi tähän pitäis vielä poliisitkin soittaa? 

- Että ne erottaa nuo kaksi toisistaan!

Erottaa nuo kaksi toisistaan? Niinpä niin. Äitini näkökentässä oli siskoni mentävä sokea piste. Se oli vuosien voitelun ja manipuloinnin tulosta. Lapsuuskodista poistuttuani minut todennäköisesti julistettaisiin syypääksi Riitan käytökseen ja kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan maan ja taivaan välillä.  

Tapaus toi mieleeni muistoja kaukaa menneisyydestä, kun Timon ja Juhan välinen nujakointi oli eskaloitunut Timon ja isän väliseksi käsirysyksi. Muistan, kuinka äitini oli tuolloinkin huutanut tuota samaa soittakaa poliisit -mantraa. Typeryyttäni olin totellut ja juossut hädissäni naapuriin, jotka sitten soittivat hätäkeskukseen. Poliisien saapuessa oli nujakka jo tietenkin ennättänyt laantua ja taloon laskeutunut jumalainen rauha. Vanhempieni piti kuitenkin saada syyllinen, jolle vihotella, ei itse tappelun takia vaan sen tähden, että pihaan oli ajanut poliisiauto. Niinpä minusta leivottiin tapauksen pahis. Yllättäen koko perhe kääntyi minua vastaan. Mykkäkoulua ja irvailua poliisien soittamisesta kesti kuukausia ja siihen osallistuivat niin vanhempani kuin myös molemmat veljeni. 

Se oli henkisesti hyvin raskasta aikaa, sillä minulla ei ollut käytännössä ketään, kelle puhua. Peruskoulun yläasteen syntipukki ja sylkykuppi oli julistettu sellaiseksi myös omassa kodissaan.