Ajolähtö

Se oli sitä aikaa, kun naapurustomme rouvista miltei jokainen oli siunatussa tilassa. Niinpä mekin saimme veljieni kanssa pikkusiskon ja isä yhden suun lisää ruokittavaksi. 

Olin toisella kymmenellä, kun siskoni Riitta syntyi. Äitini oli jo pitkälti yli neljänkymmenen. Hän oli heti synnyttyäni ryhtynyt kotiäidiksi työskennellen samalla perhepäivähoitajana. Uudessa omakotitalossa riitti puuhaa ja neljän lapsen kanssa kaunosielulla äidillämme oli kädet enemmän kuin täynnä. Siihen päälle vielä hoitolapset. 

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kotona oli ajoittain melko rauhatonta. Veljeni Timo ja Juha nahistelivat vähän väliä joko keskenään tai minun kanssani. En tiennyt tuolloin, mikä Timoa vaivasi. Hän tuntui olevan osallisena lähestulkoon kaikissa riidoissa ja nujakoissa mutta kuin ihmeen kaupalla välttyvän rangaistuksilta. En muista varsinaisesti vihanneeni häntä mutta välimme olivat vähintäänkin viileät. Timolle minä olin noita.

Voi sanoa, että toisten arvostaminen ja kunnioittaminen loistivat poissaolollaan. Törkeästäkään kielenkäytöstä ei yleensä saanut rangaistusta, kun taas pelkästä kikattamisesta saattoi saada luunapin. Isämme ei jaksanut töistä tultuaan kuunnella kitinöitämme, saati sitten suoranaista tappelun ääntä. Rauhallisuudestaan huolimatta hän saattoi tulistua äkkiarvaamatta ja silloin oli parempi ottaa jalat alleen. Isän kanssa sai aina olla vähän varuillaan, sillä ikinä ei tiennyt, miten hän mihinkin asiaan reagoi, oliko hän hyvällä vaiko huonolla tuulella, ja vaikka hänen luonteensa pehmeni vanhemmiten, en koskaan päässyt lapsuudessa opitusta roolistani. Vielä keski-ikäisenäkin minusta tuntui hänen seurassaan siltä kuin olisin ollut se epävarma 13-vuotias. 

Meidän oli tietysti lapsena täysin mahdotonta ymmärtää aikuisten maailmaa ja heidän huoliaan. Omassa selviytymisessä oli enemmän kuin tarpeeksi. Minua ja nuorempaa veljeäni Juhaa kiusattiin koulussa muttemme juurikaan puhuneet kiusaamisesta kotona. Ja kenelle olisimme puhuneet! Isälle? Äidille? Äiti olisi luultavimmin voivotellut asiaa. Kenties uhriutunut itse. Omalta kohdaltani ratkaisin asian pinnaamalla. Saatoin olla viikkokaupalla poissa koulusta. 

Riitan synnyttyä olimme tietenkin innoissamme uudesta tulokkaasta ja muistan, kuinka lupasimme äidille, ettemme opettaisi Riitalle ainuttakaan voimasanaa. Juha oli näet alle kouluikäisenä tavattu Jokipolulta kirjoittamasta lumipallolla alikulun seinään sanaa "perkele". Riitan kanssa kaikki tehtäisiin toisin.

Riitasta näki jo vauvana, ettei hän jäisi ainakaan sisarustensa varjoon. Äitini vitsaili kiivaan temperamentin liittyvän hiusten väriin ja vauvan otsalle ilmestyvään nk. kiukkuryppyyn. Ensi alkuun Riitan pippurinen luonne lähinnä huvitti. Se nyt vaan kuului asiaan, että jouduttuaan Afrikan tähdessä häviölle hän pyyhkäisi pelin pelimerkkeineen lattialle ja juoksi kiljuen vanhempien makuuhuoneeseen paiskaten oven kiinni perässään niin lujaa kuin 5-vuotiaan voimilla pystyi. Äitimme yritti laihoin tuloksin selittää kuopukselleen, että välillä on muidenkin saatava voittaa. Toisinaan saatoin siskoni huomaamatta siirtää pelimerkkejä niin, että hän löysi Afrikan tähden ja peli sai kun saikin jatkua loppuun asti. Käytin samaa jippoa myös myöhemmällä iällä: sienestäessämme tökin keräämäni kanttarellit takaisin mättääseen ja ohjasin marmattavan siskoni sienien tykö.

Meillä ei ollut iltaisin ja viikonloppuisin minkäänlaista ohjattua toimintaa, jos kohdalleni osuneita kotitöitä ei lasketa mukaan. Niinpä viiletimme pitkin pitäjää vanhempieni ollessa täysin tietämättömiä siitä, missä kuljimme. Kotiintuloajat koskivat lähinnä minua ja siskoani, joka vastusti jyrkästi kaikkia määräyksiä. Hän saattoi ilmestyä eteiseen vasta kymmenen jälkeen illalla ja julistaa olevansa yksinäinen, koska hänen leikkikaverinsa oli laitettu yöpuulle. Varhaisteini Juha viipyi retkillään vielä tätäkin myöhempään.

Olin pikkutyttönä haaveillut mm. tanssijan urasta. Muistan, kuinka sipsuttelin varpaillani pitkin mummolan yläkerran asuntoa ja kuvitellen kuinka minusta tulisi Maya Plisetskayan tavoin kaunis, ihailtu ballerina. Äitini torppasi haaveeni alkuunsa. Baletti oli aivan liian kallis harrastus eikä lähipiirissämme ollut ketään, joka olisi kuljettanut minua tanssitunneille. Ala-asteella pääsin sentään piirustuskerhoon mutta sekin huvi loppui kuin kanan lento iäkkään miesohjaajan heittäydyttyä liian tuttavalliseksi. 

Pähkäilimme siis itse omat huvimme ja harrastuksemme. Veljeni Juha keräsi perhosia ja postimerkkejä. Timo taasen uppoutui elokuvien ja videopelien maailmaan. Toisinaan saatoimme pelata kirkonrottaa tai purkkista yhdessä naapurin lasten kanssa. Sään salliessa teimme pitkiä pyöräretkiä. Nostin siskoni äidin polkupyörän turvaistuimeen ja kurvasimme eväsretkelle kauas maaseudulle. Talvella hiihdimme, laskimme mäkeä ja opettelimme luistelemaan koulumme kentällä. 

Vanhempani olivat kasvaneet aikana, jolloin kaikenlainen käsillä tekeminen oli arvossaan ja lasten oli osallistuttava koti-, pelto- ja metsätöihin heti, kun kynnelle kykenivät. Erityisesti isäni oli sitä mieltä, että lasten tuli käyttää energiansa johonkin hyödylliseen, kuten esim. rikkaruohojen kitkemiseen, siivoamiseen tai pienempien kaitsemiseen, ja aina parempi, jos tekemisestä saisi palkkaa. Niinpä me jaoimme veljieni kanssa mainoksia ja minä toimin lapsenlikkana, kunnes lähdin peruskoulun jälkeen kokopäiväiseen ansiotyöhön. Kun sitten myöhemmin parikymppisenä mietin eri koulutusmahdollisuuksia, sanoi isäni minulle, että eikös siivoojan ammatti olisi sopiva. Eräänlainen siivoojahan minusta sitten tulikin... 

Riitta oli meistä neljästä ainoa, joka kouluttautui pidemmälle. Pari korkeakoulututkintoa buustaa kenen vaan itsetuntoa etenkin silloin, kun ympärillä on pelkkiä luusereita ja keskinkertaisuuksia.

Muistan äitini usein puhuneen veljestään, kuinka tämä oli perheen kuopuksena saanut muita paremman koulutuksen. Muistan myös, kuinka hän yllättäen ilmestyi huoneeni ovelle sanoen: 

- On parempi, että sä muutat muualle. Riitta tarvitsee huoneen.

Parin viikon päästä istuin tyhjän kerrostaloasunnon lattialla. Mukaani olin saanut patjan, kukkatelineen, matkatelevision, tv-tason ja keittiön pöydän tuoleineen. Puhelinta minulla ei ollut. Kului viikkoja niin, etten ollut perheeni kanssa missään tekemisissä. Siskoni tosin lähetti kortin. Iltaisin itkin itseni uneen.