Arkku

Istuin terveyskeskuksen odotushuoneessa isän kuolemaa seuranneena päivänä. Tuntui, että tarvitsin jonkun, jolle jutella tästä kaikesta. Olin pari vuotta aiemmin menettänyt erään minulle hyvin läheisen ihmisen, jonka olin tuntenut koko elämäni. Siihen päälle oli tullut vielä rakkaan koirani kuolema, oma sairastuminen, ja olin tuskin selvinnyt näistä, kun jo isäni kuoli. Mielessä pyöri myös siskoni käytös. Olin vain pyytänyt häntä pesemään kädet sairaalassa käynnin jäljiltä. Mielestäni hänen purkauksensa ei ollut missään suhteessa tekemääni "rikokseen" ja mittani alkoi pikkuhiljaa täyttyä. 

Mieleeni muistui eräskin tapaus, josta oli jo pitkälti toistakymmentä vuotta aikaa. Tarvitsin tuolloin muutamia valokopioita. En kuollaksenikaan muista, mitä tarkoitusta varten mutta koska en omistanut kopiokonetta, pyysin siskoltani puhelimessa, josko voisin käydä hänen luonaan pikaisesti ottamassa muutaman kopion. Se sopi hänelle ja sovimme tapaamisen vielä samalle päivälle. 

Kun menin hänen silloiselle asunnolleen, siskoani ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Soitin aikani ovikelloa mutta kun häntä ei kuulunut ovelle, päätin soittaa hänen kännykkäänsä. Ei vastausta. Lopulta kyllästyin rappukäytävässä seisoskeluun ja palasin hölmistyneenä autolleni. Istuin autooni ja soitin vielä uudelleen siskoni numeroon. Olihan mahdollista, että hän oli WC:ssä tai suihkussa, eikä siksi päässyt avaamaan ovea. Ei vastausta vieläkään. Olipas outoa, mietin. Samassa näin liikettä siskoni asunnon ikkunassa. Joku raotti olohuoneen ikkunaverhoja. Mitä ihmettä! Piileskelikö siskoni asunnossaan? Soitin hänen kännykkäänsä. Ei vastausta. Palasin rappukäytävään ja soitin ovikelloa useita kertoja. Asunnossa oli hiiren hiljaista. Lopulta avasin postiluukun ja huusin: 

- Riitta, ootsä siellä? 

...

Mitä helvetin pelleilyä tää on? 

Mä tiedän, et sä oot siellä! Mä näin sut ikkunassa! 

Kuulin, kuinka naapurihuoneiston sisäovi avattiin. Ovisilmässä näkyi valon pilkahdus. Päätin poistua. Kotimatkalla mietin, että olihan tämäkin kokemus. Oppia ikä kaikki! Tapausta seurasi jonkin aikaa kestänyt välirikko. Siskoni ei antanut käytökselleen sen kummempaa selitystä. Hän oli kuulemma ollut kaupassa sillä aikaa, kun minä olin riehunut rappukäytävässä. Tätä versiota tapahtuneesta hän kertoi aina tilaisuuden tullen.

Toinen, tätäkin törkeämpi temppu tapahtui muistaakseni noihin samoihin aikoihin. Meillä oli ollut aina silloin tällöin yhteinen toripöytä eräällä itsepalvelukirpputorilla. Vaikka siskollani oli tapana syyttää minua myyntitulojen kavaltamisesta ennen kuin olimme edes menneet rahojamme noutamaan, päätin jostain käsittämättömästä syystä jakaa hänen kanssaan vielä yhden torimyyntikokemuksen. 

Oli aikainen lauantaiaamu. Hain hänet ja hänen tavaransa ja suuntasimme torille. Kauppa kävikin vilkkaana ja olisimme todennäköisesti saaneet kaiken myytyä, ellei aamupäivälle sattunut raju ukonilma olisi pakottanut meitä pakkaamaan tavaroitamme ja lähtemään kesken kaiken kotiin. 

Palatessamme siskoni asunnolle sovimme, että hoitaisimme homman loppuun jo kenties seuraavana lauantaina. Sain myös jättää loput myymättä jääneet tavarani hänen verkkokellariinsa. Sieltä ne olisi helppo ottaa seuraavalla kerralla autoni kyytiin. Seuraavaa kertaa ei vaan koskaan tullut, sillä jo muutaman päivän päästä siskoni katkaisi välit minuun. 

Sekin kesä kääntyi aikanaan syksyyn. En kuullut siskostani mitään enkä ollut hänen kanssaan missään tekemisissä. Myös seuraava talvi kului pitkälti samoissa merkeissä. Jossain vaiheessa aloin vaatimaan häneltä tavaroitani takaisin. Tarvitsin rahaa omiin pakollisiin menoihini ja halusin muutenkin saada asian pois päiväjärjestyksestä. 

Lähestyin siskoani ensi alkuun sähköpostilla ja tekstiviestein. Siskoni ei vastannut niistä yhteenkään. Sen jälkeen pyysin äitiäni välittämään viestini, sillä tiesin heidän pitävän yhteyttä toisiinsa. Ei vastausta vieläkään. Lopulta lähetin äitini kautta hänelle uhkavaatimuksen: menisin heti seuraavana päivänä tekemään rikosilmoituksen, ellen saisi tavaroitani takaisin. Parin päivän päästä sain kuulla äidiltäni, että Riitalle jääneet tavarani olivat poissa. Siskoni oli myynyt ne. Tavaroiden joukossa olleet käsilaukut hän oli omien sanojensa mukaan jaellut ystävättärilleen. 

Sain lekurilta unilääkereseptin ja vastata kysymykseen "oliko minulla itsetuhoisia ajatuksia", jonka jälkeen minut ohjattiin matalan kynnyksen kriisipalveluihin. Huoneessa istui kaksi naispuolista sosiaalityöntekijää ja heidän lisäkseen vanhempi mies, nk. kokemusasiantuntija. Aloin purkaa tuntojani. Puhua pulputin minuuttikaupalla, välillä itkien. Sosiaalityöntekijät ja kokemusasiantuntija kuuntelivat hiljaa, päät kallellaan. Sain sääliviä katseita. Olipas omituinen, jopa koominen tilanne, ajattelin. Aivan kuin olisin pitänyt esitelmää omasta elämästäni. Session päätteeksi minulle varattiin uusi aika. Mielessäni virkoin, että eiköhän tämä ollut tässä.

Samalla viikolla ryhdyin hoitamaan isän asioita, kun kaikenlaisia kuolemaan ja sairaalassa oloon liittyviä kirjeitä alkoi tipahdella postilaatikkoon kiihtyvällä tahdilla. Soitin ensimmäiseksi Silmäklinikalle ja peruin isälle varatun ajan. Äitini ja siskoni alkoivat järjestellä hautajaisia: arkku ja kukat piti valita, samoin hautapaikka, pappi, siunaustilaisuudessa soitettava musiikki, muistotilaisuuden pitopaikka, tarjoilut jne. Entä kuka pitäisi puheen? Oliko kenelläkään meistä edes hautajaisiin sopivia vaatteita? Kaikki tämä ja paljon muuta. Aikaa alle kuukausi. 

Äidin ja siskon reissusta hautaustoimistoon ei herunut paljoa tietoa. Kaikki oli hys-hys-salaista. Ehdotin jossain vaiheessa, että jokainen saisi esittää mieleistään arkkumallia, joista sitten äänestettäisiin. Näin tehtiinkin. 

Äitini karsasti tummia värejä, erityisesti mustaa, sillä se oli synnin, kuoleman ja kaiken pahan väri. Valkoinen taas oli puhtauden ja viattomuuden väri, Karitsan väri. Niinpä hän luonnollisestikin ehdotti valkoiseksi petsattua puuarkkua, joka miellytti myös toista veljeäni Timoa. Siskoni taas oli mieltynyt punertavan sävyiseen honka-arkkuun, mikä sekin oli kaunis muttei mielestäni kaunein. 

Kun sitten seuraavan kerran näin veljeni Juhan, esittelin hänelle eri vaihtoehdot hintoineen. Olihan arkuilla toki hintaeroa oman ehdokkaani ollessa sieltä kalleimmasta päästä mutta ilokseni Juha puolsi valintaani sanoen:
- Joo, toi on hyvä. Otetaan se. Saa faija lähteä tyylillä. 
Sitähän minäkin olin ajatellut. Tämä olisi kenties viimeinen asia, jonka voisimme isämme hyväksi tehdä.
 
Kerroin muille perheenjäsenille, että Juhan ja minun valinta olisi kahvallinen Honka H-210.
- Kalleinta arkkua ei oteta, siskoni tokaisi.
Niinpä niin, ei oteta tai...