Raivo

Kun isän kuolemasta oli kulunut vajaa viikko, tulin ehdottaneeksi, että kokoontuisimme kaikki äidin luo keskustelemaan hautajaisiin liittyvistä asioista. Arkun mallia ei oltu vielä päätetty, eikä itse asiassa mitään muutakaan, ja aloin olla huolissani hautajaisjärjestelyjen sujumisesta. Pelkäsin, että kaikki jäisi taas viime tippaan.

Kun saavuin entiseen lapsuuskotiini, olivat molemmat veljeni jo paikalla. Juha itse asiassa asui vanhemmilla. Hän oli muuttanut muutamaa vuotta aiemmin takaisin isän ja äidin luo tarkoituksenaan jeesailla ikääntyviä vanhempiamme omakotitalon hoidossa. Samalla hän säästäisi rahaa kyseisen talon ostoon sitten joskus, kun vanhemmista aika jättäisi. 

Muuttopäätökseen olivat varmasti vaikuttaneet osaltaan myös Juhan asunnossa tapahtunut ystävän kuolema sekä Juhan auton herättämä kateus. Kaupungin vuokrataloalueella ei näet joka jannulla ollut varaa ostaa E-sarjan Mercedes-Benziä - käteisellä. Mutta Juha olikin menestyvä yrittäjä ja sai jo viimein nauttia työnsä hedelmistä. Hän oli kaiken onnen ansainnut ja olin helvetin ylpeä Juhasta. 

Olin ennättänyt vaihtaa muutaman sanan äitini kanssa, kun siskoni saapui. Hän asui kävelymatkan päässä mutta oli ottanut alleen taksin. Riitan asuinpaikka oli tarkasti varjeltu salaisuus. Luullakseni vain äitini tiesi osoitteen ja häntä oli vannotettu pitämään suunsa kiinni. Itse sain kuulla siskoni muutosta serkultani, joten tiesin vältellä ko. asuinaluetta. Tarkka osoite paljastui minulle tuona kirottuna päivänä, jolloin isäni lähti Juhan ja Riitan kanssa mökille Riihelään. Olin tuolloin pistäytynyt vanhemmilleni ja katseeni osui ruokapöydällä lojuneeseen kirjekuoreen, johon oli äidin koukeroisella käsialalla kirjoitettu siskoni nimi ja osoite. Kuoren sisällöstä ei ollut epäilystäkään. Se kuulsi valkoisen paperin läpi. Kysyin tavaroitaan pakanneelta isältäni, oliko Riitta taas ns. rahapulassa. Isä ei sanonut sanaakaan mutta hänen katseensa kertoi sitäkin enemmän.

Siskoni saavuttua ilmoitin hänelle ykskantaan, että isä siunattaisiin haudan lepoon valkoisessa Kotiranta-puuarkussa, jollaista äiti ja Timo olivat ehdottaneet. Itse olisin Juhan kanssa halunnut isälle tyystin toisenlaisen arkun. Se olisi kuitenkin vaatinut meiltä lähestulkoon ylimaallista päättäväisyyttä, joten asetuin suosiolla valkoisen arkun kannalle. Demokratiassa enemmistö päättää vai kuinka?

En tiedä, miten kuvailisin henkilöä, jolla alkaa ns. keittää. Voiko ihmiseltä edes nousta savua korvista? Voivatko silmät leimuta kuin täyden palon vaiheessa oleva talo? Voivatko hampaat kirskua tulta iskien kuin äkkijarrutuksen voimasta kiskoja vasten painautuvat junan teräspyörät? Melkein voisin väittää, että kyllä voivat. 

Siitä se sitten taas alkoi: Kovaääninen syyttely ja solvaukset. Kiihkeä kävely ympäri huushollia. Sanat sinkosivat kuin konekiväärin piipusta. Niitä tehostettiin nopeilla käsiliikkeillä. Osoittava sormi tuotiin aivan kasvojeni eteen. Ei voi kuin ihailla kykyä suoltaa tekstiä sillä nopeudella. Mietin, pystyikö tuollaiseen suoritukseen harjoittelematta ja miten hän kykeni lonkalta muistamaan kaikki kokemansa - ja kuvittelemansa vääryydet? Entä pitikö minun pyytää häneltä anteeksi tekoja, joita en muista tehneeni tai jotka ovat tapahtuneet vuosikymmeniä sitten lapsuudessamme? Anelisinko anteeksiantoa asioihin, jotka eivät edes liittyneet häneen? Pitikö minun esim. pyytää häneltä anteeksi sitä, että olin lapsena ja teininä riidellyt veljieni kanssa? 

Huutomyrskyn keskellä muistin erään sosiaalipsykologin luennollaan antamat neuvot: Piti hankkia todisteita, mielellään kirjallisia. Tallettaa viestit, nauhoittaa keskustelut. Muuten olisi vain sana sanaa vastaan. 

Tunnustelin takkini taskuja. Hyvässä lykyssä jommasta kummasta löytyisi digipokkari. Otin kameran esiin ja painoin punaista rec-nappulaa samalla, kun aloin ääni väristen puolustautua. Hetken minusta tuntui kuin pääni olisi ollut täysin tyhjä. Haukoin henkeä. Suuta kuivasi. Kieli tuntui tarttuvan kitalakeen, ja mitä sillä edes tekisi, kun sanat olivat kateissa, kuten silloin kauan sitten yläasteen välitunnilla rinnakkaisluokalla olleen tytön sättiessä minua kovaäänisesti. Kerran kiusattu, aina kiusattu...

- Katsotaan, että tää keskustelu pysyy rauhallisena... eikä huudeta, sanoin. Ja sit mä haluun sanoo sen... kun Riitta luettelee asioita, joita mä oon hänelle tehnyt... niin sä olet myynyt mun kirppistavarat ja lahjoittanut loput tuttavillesi!

- Mitkä vitun kirppiskamat?!

- Joo... Mehän oltiin myymässä kirpparilla!

- Mitä, olenko mä joku ilmainen säilytyslaitos?!!

- Sä sanoit säilyttäväsi niitä!!!

Siskoni hyökkäsi huutaen minua kohti.

- Ala mennä ulos nyt! Ala mennä ulos nyt! Ala mennä ulos nyt, saatana! Mä kohta pieksän sun naaman paskaks! Painu vittuun!

Käännyin poispäin suojatakseni kameraa ja kasvojani. Hän tarttui käsivarteeni. Onneksi Juha ennätti väliin. Siskoni hamusi takan reunalla olleita esineitä. Niiden joukossa ollut valokuvakehys tipahti lattialle. Sen lasi helähti rikki. Juha noukki lasinpalojen seasta vanhan valokuvan, joka esitti pikkuruista koiraani. Nero ja Juha olivat olleet parhaat ystävykset ja Juha oli ottanut Neron kuoleman raskaasti. Sekin yhdisti meitä kahta. 

Siskoani lattialle levinneet lasinsirut eivät tuntuneet hidastavan. Seuraavaksi hän tarttui sohvapöydällä olleisiin esineisiin. Käännyin taas poispäin Timon lääke- ja vitamiinipurkkien lennellessä minua kohti. Kun näin sivusilmällä Riitan tarttuvan painavaan pahkakulhoon, avasin takanani olleen terassin oven ja ryntäsin ulos. Tähän aikaan vuodesta ei ole järkevää rikkoa ikkunoita.